Positiivisten asioiden listaus sellaisena päivänä kun harmittaa

Mulla oli lapsena sellainen kirja kuin 10 000 pientä asiaa jotka tekevät onnellisiksi. Se oli joltain osin tosi osuva, joltain osin kiusallisen amerikkalainen. Siinä oli kuitenkin pointtinsa. Muistaakseni kirjoittaja oli ollut masentunut tai muuten vakavasti sairas tai vastaavaa, ja oli mielialaansa kohottaakseen ruvennut kirjoittamaan ylös ilahduttavia juttuja. Ajattelin, että ainaisen valittamisen sijaan voisin tehdä saman.

Pieniä asioita, jotka tekevät minut tänään onnelliseksi:

Kissat. Sekä myös tuo pinkki matkalaukku.

Siippani.

Leluineen.

 Luonto. Hyvä juoma ja ruoka, jota tuo vesipullo tässä askeettisesti edustaa. Samoin kuin tämä kuva edustaa myös kivaa kameraani, joka oli elämäni eka kallis kamera, ja jonka ostin ihan omista palkkarahoistani, ja olin iloinen myös siitä että silti jäi rahaa myös ruokaan ja vuokraan jne. koska olin laskenut rahani hyvin.

 Ystäväni. Ja Helsinki.

Siitä tulikin mieleen, että nyt voisin lähteä tästä netin ääreltä elämään ihan oikeaa elämää ihan oikeaan maailmaan, ja nauttia ihan oikeasta elämästä täysin rinnoin, vertailematta, kadehtimatta ja masistelematta. Tee sinäkin niin:D Pus!

Oudon kauniita kuvia Google-street viewissä

Bongasin tällaisen  http://9-eyes.com/ sivun, johon oli koottu outoja google-streetviewin kautta löytyneitä näkymiä. Todella oudon kauniita ja hämmentäviä kuvia. Kuin valokuvataidenäyttelystä. Voivatko nuo olla edes todellisia?

Tavallinen perjantai.

Sain tänään mummolta onnittelukirjeen. Mummo päivitteli yläkertansa kosteusvauriota ja sitä, kuinka vaikeaa elämä on, ja silti vuodet kulkevat. Niinpä, mummo. Minäkin täytän maanantaina jo 26. Se tuntuu paljolta. Lapsensa luin jonkun jääkiekkoilijan haastattelua, jossa hän kertoi kiusoittelevansa tyttöystäväänsä siitä, että tämä on jo lähempänä viittäkymppiä kuin syntymäänsä. Minä olen sitä nyt. Pitäisikö sen tultua joltakin? Pahalta? Minä olen tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on.

Jotain syytä lienee kuitenkin sillä, että aloitin blogin kirjoittamisen juuri nyt. Blogeista minulle tulevat ensimmäisenä mieleen sellaiset, joissa on paljon kuvia vaatteista ja trendikkäistä ihmisistä, ja joista kaksikymmentävuotiaat punavuorelaiset tytöt tekevät itselleen leipätyön muutamaksi vuodeksi. Tai sitten, sellaiset taiteilijatuttujeni jutut, joihin he kuvaavat luonnoksiaan ja hienoja puita. Tai sitten pienten lasten äitien blogit, joihin he tilittävät vauvanhoidon raskautta ja kuvaavat sitä, miten pikkuliinin ruuansulatus tänään toimi. Tai sitten laihdutusblogit. Tai poliittisten broilerien "kommentoin maailmanpolitiikkaa" -blogit. Tai strömsö-henkiset askartelublogit. Kaikilla niillä on paikkansa ja tilansa, ne välittävät jotain kokemusta maailmasta jaettavaksi muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Mitä minä haluan jakaa? Mikä minua kiinnostaa? Minun elämäni on aika tavallista ja hyvää juuri nyt, en ole vertaistuen tarpeessa. Jokin minua blogin pitämisessä kuitenkin viehättää.

Luulen, että se jokin on päiväkirja. Kellarissamme oli juuri vesivahinko, ja siinä minulta tuhoutui noin 30 vanhaa päiväkirjaa lähes lukukelvottomiksi. Se oli suuri menetys minulle, joka olen aina rakastanut päiväkirjojen kirjoittamista ja lukemista. Myös muiden kuin omieni. Ehkä minä haluan kirjoittaa jonnekin, mistä vuotava putki ei pääse tekstiä tuhoamaan. Mutta miksi tehdä se julkisesti? Onhan oma päiväkirja mitä yksityisin asia. Ja muille kirjoitettua joutuu aina sensuroimaan, etenkin jos se tapahtuu niin julkisesti kuin internetissä.

No. En kai voi muuta kuin tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta. Ja nyt oikealta tuntuu tämän kirjoittaminen. Toivottavasti jaksan sitä jatkaa.